sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Pelottava raskaus

Selvästi nämä edes hieman ajatustyötä vaativat postaukset ovat nyt jääneet vähemmälle, ei vaan oo ollut aikaa kasata ajatuksia ja kirjoittaa. Nyt ajattelin kuitenkin yrittää, vaikka todennäköisesti puolet jää sanomatta...

Kuten olenkin jo maininnut, on tämän raskauden mukana kulkenut pelko. Pelko siitä, meneekö kaikki hyvin. Aluksi pelotti luottaa siihen, että masussani todella oli elämää. Myös keskenmenon pelko oli läsnä. Kun ensimmäisessä ultrassa todettiin ihan oikean vauvan todella kasvavan sisälläni, vähenivät nuo pelot, mutta tilalle tuli uusia. Pelotti (tai pelottaa), voidaanko me todella saada toinen terve vauva ja vielä näin pian ensimmäisen jälkeen. Ennen rakenneultraa mieleen hiipi pelko siitä, onko vauvalla kaikki hyvin. Nyt  pelottaa, kestääkö raskaus täysiaikaiseksi asti ja selvitäänkö synnytyksestä niin, ettei vauvalle aiheudu mitään haittaa. Eikä mielellään minullekaan.

Yhteenkään näistä peloista ei ole mitään erityistä syytä. En ole kokenut keskenmenoja tai tuulimunaraskauksia, suvuissamme ei ole perinnöllisiä sairauksia, joiden myötä vauvan kehitys olisi vaarassa. Lotta syntyi raskausviikolla 40+1, eikä synnytyksestä aiheutunut vaurioita. Miksi siis pelkään? Sen kun tietäisi. Ilmeisesti siis siksi, että tiedän mitä menetän, jos jotakin sattuu. Olen ymmärtänyt, kuinka onnekas olen, kun minulla on jo yksi terve lapsi ja nyt odotan toista.

Lisäksi olen alkanut pelkäämään autolla ajamista. Se alkoi eräänä lumisena päivänä, kun olin matkalla kotoamme lääkäriin. Tietä ei ollut aurattu, vaikka lunta oli yön aikana tupruttanut. Suoran tieosuuden jälkeen tuli mutka vasemmalle, mutta kääntäessäni ratista auto jatkoikin matkaansa suoraan eteenpäin. Auto käyttäytyi kuin pulkka: millään, mitä tein, ei ollut vaikutusta auton suuntaan. Säikähdin toden teolla ja olin varma, että nyt ajan ensimmäisen kerran ojaan. Viime hetkellä auto vastasikin ohjaukseen ja pysyin kuin pysyinkin tiellä. Onneksi vastaan ei tullut autoja, sillä olin aika rankasti vastaantulevien kaistalla keskellä mutkaa. Tuon jälkeen pelkäsin ajaa tuota nimenomaista tietä jonkin aikaa. Mielestäni osaan hallita autoa suhteellisen hyvin ja jos esimerkiksi auton perä lähtee luisuun, osaan korjata sen ajattelematta. Tuossa tilanteessa olin kuitenkin täysin avuton ja siitä syntyi pelkotila. Enää en pelkää tuota pätkää, koska onnekseni jouduin sitä ajamaan monta kertaa, vaikka alkuun ajelinkin sitä 20 km/h nopeusrajoitusta hitaammin... Olen kuitenkin huomannut, etten nykyään oikein muutenkaan pidä autolla ajamisesta, varsinkaan, jos keli on yhtään huonompi. Epäilenkin senkin johtuvan raskaana olemisesta, koska normaalisti en tosiaan pelkää autoilua. No, katsotaan, hälveneekö pelko joskus.

Lotan synnyttyä ja muiden samanikäisten äitien kanssa puhuttuani huomasin pelkääväni erilaisia asioita kuin muut pienten vauvojen äidit. Toiset huolehtivat sitä, ettei vauva vain esimerkiksi tipu jostakin tai kolauta päätään pöydänkulmaan opetellessaan nousemaan seisomaan. Itse olen suhtautunut noihin asioihin yllättävänkin rennosti. Sen sijaan minua pelottaa, kuinka saan pidettyä lapseni erossa mm. alkoholista, tupakasta ja huumeista. Jep, tosi fiksua miettiä näitä asioita jo nyt, mutten voi sille mitään. Itse en ole koskaan maistanut tupakkaa ja ensimmäiset humalatkin join yli parikymppisenä, vaikka varsinkin tupakoimattomuus teki minusta yläasteella epä coolin. Pelkään, että lapselleni sosiaaliset tilanteet ovat yhtä vaikeita kuin ne on itselleni olleet, tai että häntä kiusataan. Tai jotain pahaa sattuu: joku ajaa autolla päälle tms. Enkö vain voisi pitää lapseni aina lähelläni? Kulkea koulumatkat yhdessä ja mielellään istua siellä koulussakin vieressä? Vaikka enhän minä siltikään välttämättä pystyisi suojelemaan heitä kaikelta. Toistaiseksi yritän olla ajattelematta maailman kaikkia vaaroja. Toivottavasti en sekoa, kun mun oikeasti täytyy hellittää otetta...

Tulipas nyt sivuttua muitakin pelkoja kuin vain raskauteen liittyviä ja eihän tässä toki kaikkea ollut. Päällimmäiset ajatukset kuitenkin näin sunnuntai-illan ratoksi. :)

10 kommenttia:

  1. Itselläni on juuri samankaltaisia pelkoja! Ehkä se on se, kun tietää mitä voi menettää.. ja itsekään en oo kokenut keskenmenoja tai mitään, mutta jotenkin pelkään, että voidaanko me tosiaan saada toinen terve lapsi ja pienellä ikäerolla. Mutta ehkä tämä tästä, toivottavasti rakenneultran jälkeen helpottaa mutta uskon että osa pelosta pysyy mukana synnytykseen asti..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen kyllä kanssa, että tieto lisää tuskaa ja lapsen myötä sit tietää mitä menettää jos jotain käy. Toivotaan, että sullakin pelko hellittäisi ru:n jälkeen, vaikka niinhän se taitaa olla, että äidin huoli alkaa siitä positiivisesta raskaustestistä.

      Poista
  2. Ymmärrän kyllä pelkosi päihteitä kohtaan. Itse olen pohtinut ihan samoja asioita. Miten sitä oikeasti osaa sitten lapsen kasvaessa suhtautua kaikkeen ja tehdä oikeat valinnat. Ja tuo autolla ajaminen... Mää ajoin raskaana olleessani tosi paljon autoa, mutta huomasin, että jouduin ihan eri tavalla ajatteleen sitä ajamista. Meinaan siis, että aiemmin ja taas nykyään asiat tuli jostain selkärangasta automaattisesti ja raskausaikana kaikkea täytyi miettiä ihan tosissaan. Risteyksiin, joissa oli hyvä näkyvyys ja ennen olin vain hidastanut, jos ketään ei tullut. Raskausaikana jouduin usein pysähtyyn ja miettiin ihan tosissani: "ei tule autoja tuolta, ei tule autoja tuolta. Voin mennä". Se oli jotenkin pelottavaakin. Ajatus ei jotenkaan kulkenut yhtä kirkkaasti kuin ennen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sekin vielä, että vaikka itse onnistuisi tekemään kaiken ns oikein, voi lapsi esim päätyä sellaisten kavereiden seuraan, joiden myötä joutuu hankaluuksiin. On tämä vain vaikeaa. :D

      Poista
  3. Muistan kun odotin esikoista, niin en stressannut juuri mistään, odotin vauvaa tietämättömänä kaikesta siitä mitä voisikaan tapahtua. Kun sitten tein toisen plussan ja raskaus meni kesken jo aikaisessa vaiheessa, heräsin siihen että mitä vain voi sattua. Kun sitten seuraavan kerran tulin raskaaksi pelkäsin koko odotusajan, ensin sitä että vauva ei ole oikeassa paikassa, sitten ekaa ultraa, sitten jännitin jo rakenneultraa ja sen jälkeen pelkäsin kohtukuolemaa. Kun viimein sain vauvan syliin pelkäsin jo kätkytkuolemaa.. Näin se taitaa olla että tieto lisää tuskaa ja kun tietää mitä voi menettää. Vaikka olen aina nauttinut odotusajasta, on kaikenlaiset pelot aina takaraivossa..
    Tsemppiä.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla vielä taustalla keskenmenokin, joten varmasti on pelottanut! <3 Täytyy kai vain yrittää olla liikaa ajattelematta, mitä kaikkea voi sattua ja koittaa myös nauttia.

      Poista
  4. Minuakaan ei pelottanut juuri mikään, kun odotin Liliania. Luotin siihen, että kaikki on hyvin, kun näin tytön ultrassa ja tunsin liikkeet puolivälin jälkeen. Edes synnytys ei pelottanut. Nyt kuitenkin, jos tulisin raskaaksi niin luultavasti pelkäisin paljon enemmän, sillä niinkuin sanoit nyt tiedän mitä voin menettää. Myös synnytystä pelkäisin todella paljon enemmän, sillä olihan se aika järkyttävää se kipu :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se kyllä kiva, ettei sen ensimmäisen kohdalla osaa välttämättä niin pelätä, pystyy nauttimaan ihan eritavalla. Silloin kun muutenkin oli koko ajan niin tietoinen raskaudesta, nyt hyvä kun sitä muistaa. :D ja toi synnytyskin, kun ekalla kerralla et voi tietää, mitä odottaa, mut sit jos ekalla kerralla on joku asia jäänyt hiertämään tai just vaikka se kipu, niin varmasti pelottaa seuraava synnytys.

      Poista
  5. Hui, varmasti kyllä säikäytti tuo autolla käynyt tilanne! :( Nuo on kyllä pelottavia. Muistan joskus töissä ajaessani asiakkaan luo maantietä, kun yhtäkkiä auto hyppää urasta ja alkaa heittelehtiä holtittomasti. Lopulta ajoin 80km/h poikittain vastaan tulevien kaistalla, ennen kuin sain auton hallintaan ja pääsin omalle kaistalle. Kyllä jokin suojelusenkeli oli matkassa, kun hetki sen jälkeen autoja tuli oikein jono vastaan, ensimmäisenä rekka. Ja kerran pikkutiellä auto pyörähti 180 astetta ympäri kesken ajon. Eikä kolhuakaan. En voi uskoa miten kahdesti olen selvinnyt näistä pelkällä säikähdyksellä..

    Ja nuo pelot on kyllä tuttuja! Tänään neuvolassa terkan tunnustellessa vauvan tarjontaa, tuli yhtäkkiä vahva tunne siitä, että vauva on kuollut. En tiedä mistä ajatus tuli, mutta olin todella peloissani, kunnes kuulin sydänäänet ja vauva potkaisi anturia. Ja aiemmin olen pelännyt myös ties ja mitä. Nyt tuo kohtukuolema on suurimpana mielessä.. :/

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh, onpas sinullakin ollut tilanteita auton kanssa! Onneksi ovat kuitenkin päättyneet hyvin, eikä mitään ole sattunut.

      Varmasti ollut kamala tuo tunne, että vauva on kuollut. Mulle tulee välillä sellainen olo, kuin vatsani olisi jotenkin tyhjä ja silloin pelkään aina, että vauvalle on käynyt jotakin. Näitä samoja tuntemuksia oli jo Lotasta, joten nyt en ehkä säikähdä ihan niin paljon vaan odottelen ja kuulostelen, tuntuuko liikkeitä. Mutta pelottavaa tämä raskausaika on kylmä senkin takia, kun ei voi oikeasti tietää, miten vauvalla mahassa menee, eikä auttaa, jos joku hätä olisikin. :/

      Poista