Vali vali

Mä olen aina pyrkinyt valittamaan mahdollisimman vähän, en vaan koskaan oo tajunnut, mitä mä siitä "hyötyisin", jos valittaisin kaikenmaailman pikkuasioista. Mieluummin yritän nähdä hyvät puolet niissä vähän huonommissakin asioissa.

Viime aikoina olen huomannut valittavani vähän kaikesta. Jos joku kysyy, mitä mulle kuuluu, saa hän vastaukseksi monta syvää huokausta ja listan kaikesta, mikä juuri nyt on huonosti ja ottaa päähän: kiukutteleva taapero, hampaitaan kitisevä vauva, karvansa pudottavat koirat, ympäriinsä oksenteleva kissa, päätä takova migreeni, kuorsaava mies, väsymys, sotkuinen koti, tyhmä auto, liian kovat pakkaset, palelevat varpaat ja sormet, oman ajan puute, se väsymys, rahanpuute, väsymys, aikuisen seuran kaipuu ja sanoinko jo väsymys?

Syytän valitusmoodistani yllättäen sitä hiivatin väsymystä. Väsyneenä kaikki on hieman vaikeampaa ja on hankalaa etsiä positiivisuutta siitä, että jos en imuroi joka päivä, pyörivät lapseni järkyttävässä kasassa koirankarvoja. Tai siitä, että koska kissamme nakertaa sitä ainoaa lahjaksi saatua joulukukkaamme ja oksentelee sitten pitkin kämppää. Pitäisi jaksaa heittää se kukka (tai se mitä siitä on jäljellä) pois, niin pääsisi sata kertaa helpommalla.

Taaperon pahentuneen uhman takia on ollut pakko taas kaivaa sitä positiivisuutta jostakin, sillä muuten ei tule mistään mitään. Päivät onkin sujuneet heti paljon paremmin, kun pysyn itse positiivisena enkä lähde kiukutteluun mukaan. Tänä aamuna herättyäni sain huomata, että meidän vesiputket oli jäässä eikä vettä tullut. Päässä jyskytti vielä illalla alkanut migreeni ja kamala jano. Joni ei ehtinyt jäädä tekemään asialle mitään, joten kun olin saanut lapsille aamupalan vatsaan, puin meidät ulos, laitoin Venlan pulkkaan, virittelin sähköt kulkemaan sisältä saunan kautta ulos ja otin hiustenkuivaajan kainaloon. Samalla kun yritin pitää sekä Lotan että Venlan tyytyväisenä ja koirat omassa pihassa, lämmitin putkia hiustenkuivaajalla. Ja niin vain alkoi vesi taas virtaamaan!

Mitä väsymykseen tulee, niin olen oikeasti aika väsynyt. Periaatteessa jaksan arjen ja kotityöt ihan hyvin ja jos multa kysytään, kuinka jaksan, vastaan että ihan hyvin. Sillä niin jaksan. Mutta on alkanut olemaan myös hetkiä, kun olen aivan oman jaksamiseni äärirajoilla, enkä tiedä, millä ihmeellä jaksan. Onneksi en vielä ole luisunut yli sen rajan, mutta ei se kaukana ole. Tiedostan, että mun on pakko alkaa saamaan ja ottamaan omaa aikaa. Viimeisen kuukauden aikana olenkin ollut ilman lapsia liikenteessä jo kolme kertaa, mikä on varmaan enemmän kuin edellisen puolen vuoden aikana yhteensä. :D Kiitos näistä kerroista kuuluu lasten molemmille isovanhemmille ja Jonille. Kun saa sitä omaa aikaa ja tehdä jotain, mistä itse pitää, jaksaa arkeakin pyörittää taas ihan eri tavalla ja olla paremmin läsnä lapsille. Kyllähän mulla periaatteessa olisi mahdollisuus siihen omaan aikaan iltaisin, kun Joni tulee kotiin, mutten ole osannut ottaa sitä. Se on sitten pois perheen yhteisestä ajasta. Olin ajatellut, että alan taas soittaa viulua, sillä siinä ei pysty keskittymään kuin nuotteihin ja soittamiseen. Mutta kun vauva huutaa olohuoneessa ja taapero oven takana (soitan siis makuuhuoneessa säästääkseni muiden korvia edes hieman), ei siinäkään pääse täysin uppoutumaan omaan maailmaansa.  Usein en myöskään jaksa lähteä pois kotoa, sillä en jaksa lähteä vain haahuilemaan ja toisaalta voi olla, etten ole pessyt hiuksia moneen päivään enkä kehtaa lähteä ihmisten ilmoille. :D En myöskään uskalla pimeällä lähteä lenkkeilemään tuonne metsiin susien keskelle. ;) Ystäväni on houkutellut minua mukaansa kuoroon laulamaan ja täytyy myöntää, että ajatus houkuttelee. Saisin kerran viikkoon harrastuksen, johon mennä ja saada ajatukset pois kotoa. Ainoa, mikä minua estää on, etten osaa laulaa. Täytyy yrittää rohkaistua.

Niin, palatakseni itse aiheeseen, pahoittelen sitä, että valitan nykyään liikaa. Kyllä minä ihan oikeasti olen onnellinen, että saan olla kotona ihanien rakkaiden lasteni kanssa. Yritän muistaa myös itseni ja ottaa aikaa itselleni, sillä silloin olen myös parempi äiti. Ja yritän muistaa kaivaa sitä positiivisuutta silloinkin, kun ei huvittaisi. Tänäänkin on ollut kiva päivä, lapset olivat nätisti kaupassa ja käytiin vielä katsomassa turvaistuimia. Luulen saaneeni rauhan itseni kanssa koskien seuraavan turvaistuimen hankintaa. Lapset nukkuivat tänään yhtä aikaa päiväunia tunnin ja sain itse huokaista, ja vaikka päähän koskee vielä, en ole toimintakyvytön. Kyllä se tästä taas. :)