Rennompi ote

Mä oon tämän syksyn aikana huomannut, että stressaan ihan typeristä ja turhista asioista. Esimerkiksi kun meidän pitää lähteä kotoa johonkin, mulla on hirvee stressi siitä, että saan lapset ja itseni puettua ja otettua kaiken tarpeellisen mukaan ilman, että joku ehtii menettää hermonsa totaalisesti. Jos meidän pitää vielä olla jossakin tiettyyn aikaan, tuplaantuu stressi. Mua alkoi ärsyttää, kun aina ajoin kaasu pohjassa ja tuli hännän alla, itsellekin tuli siitä vain huono olo kun koko ajan tuntui, että on kiire.

Lotan kerhoaamut on yksi loistava esimerkki tästä mun lähtöstressistä. Ylös pitää nousta viimeistään klo 7, aamupala olla syötynä ennen puoli kahdeksaa, Venla herättää heti puolen jälkeen jos ei ole vielä herännyt, vaihtaa kaikille vaatteet ja lapsille kuivat vaipat, imettää Venla, pakata kerhoreppu (yleensä kyllä pakkaan jo illalla), pukea kaikille ulkovaatteet ja istua autossa viimeistään 8.15 kun kerho alkaa 8.30. Yleensä päästiin liikkeelle tuossa noin vartin yli, mutta silti piti ajaa kovaa, että ehdittiin ajoissa ja stressata sitä, että myöhästytään.

Tää stressaaminen alkoi ärsyttää mua siinä määrin, että päätin tietoisesti alkaa ottaa rennommin ja sitä olen nyt harjoitellut etenkin kerhoaamuina. Sillä kun ei ole kenenkään kannalta mitään merkitystä, ollaanko me kerhossa 8.30 vai 8.40. Kuitenkin ihmiselle, joka on ennen ollut aina paikalla 10 minuuttia ennen sovittua, on ollut vaikeaa mennä "myöhässä". Olen kuitenkin kehittynyt ja kerhoaamumme on nykyään paljon rennompia; aamupalaakin saatetaan alkaa syömään vasta puoli kahdeksalta. ;) ja vaikken enää otakaan hirveää stressiä lähtemisestä, ollaan me silti melkein aina oltu ajoissa.

Yksi koettelemus itseäni kohtaan oli tänäaamuna. Meillä on lauantaisin vauvauinti klo 9.30 noin vartin ajomatkan päässä kotoa. Yleensä pyritään olemaan hallilla 9.15, eli kotoa lähdetään klo 9, jotta ehditään rauhassa vaihtaa uikkarit päälle ja hipsiä altaanreunalle. Tänään, kuten muinakin aamuina laitoin tytöt ja itseni valmiiksi tavaroita myöten Jonin maatessa sohvalla vielä 8.50 yövaatteissa ja uimakamat pakkaamatta. Kertaakaan en hoputtanut, niinkuin yleensä ja liikkeelle päästiin yhdeksältä, kuten aina. Matkalla teki mieli komentaa Jonia ajamaan reippaammin, niinkuin yleensä, mutta tällä kertaa olin hiljaa ja luotin siihen, että ollaan ajoissa. Ja mä oon sitä paitsi joka kerta siellä altaanreunalla viimeistään viisi minuuttia ennen kuin meidän vuoro alkaa... Hallin parkkipaikalla oltiin vartin yli, otettiin lapset ja kassit autosta. Tässä vaiheessa muistin, että jotain puuttuu: meidän uimarannekkeet oli jääneet kotiin! Ne, joilla uimahalliin pääsee ja joilla saa kaapin lukkoon. Eipä siinä sitten muuta kuin kamat ja lapset takaisin autoon ja kotimatkalle. Itse pidin tätä unohdusta rennommin ottamisen syynä, Jonin mielestä se taas johtui siitä, että mulla on niin paljon kaikkea mielessä. Joka tapauksessa siihen nähden, että minä huolehdin kolmen ihmisen lähtemisestä ja tavaroista lähes aina kun johonkin lähdetään, on aika hyvin, ettei tavaroita unohdu useammin.

Vaikka uimareissumme jäi unohduksen takia tällä kertaa välistä, yritän silti jatkossakin noudattaa rennomman lähtemisen taktiikkaa. Onneksi olen itsekin huomannut, etten saavuta stressaamisella yhtään mitään.

Kotiintultuamme Lotta ja Joni tekivät pannukakkua ja se taisi olla Lotan mielestä vähintään yhtä hauskaa kuin uiminen. :)